Ryhmässä oppimisesta viime keskiviikkona (2.10.) kouluttanut FT Saara Repo (kuvassa) neuvoo nuoria opettajia hakeutumaan töihin työväenopistoon ”koska siellä oppii opettamaan. Kun saa ihmiset tulemaan vielä marraskuussakin, voi sanoa että on hyvä opettaja.”
Repo itsekin aloitti uransa työväenopistossa. Miten hän sai ihmiset tulemaan vielä marraskuussakin? Aktivoimalla ryhmän pyrkimään yhdessä tavoitteisiin.
”Nuorena opettajana ei vielä voinut saarnata mistään rintaäänellä, joten ryhmä oli pakko saada mukaan”, Repo kertoo.
Aikuisille kurssille hakeutumisen syy on usein jonkin tiedon tai taidon hankinta, mutta kurssilainen voi yllättyä siitä, miten tärkeä anti ryhmään kuulumisen kokemus lopulta on ja miten iso merkitys ryhmän toiminnalla on oppimistuloksiin.
Oppimiseen liittyy väistämättä epämukavia tunteita, koska oppija joutuu hyväksymään puutteet osaamisessaan eikä ole vielä omaksunut uutta. Siinä tilanteessa hyvä ryhmä kannattelee emotionaalisesti. Ryhmässä on myös mahdollisuus päästä pidemmälle kuin kukaan pääsisi yksin. Ihmiset tarvitsevat toisiaan hyvän tuloksen saamiseksi.
Revon mukaan opettajalta vaadittava ryhmätaito on ennen kaikkea hyväntahtoisuus. Hyväksyntä, turvallisuudentunne, avoin ilmapiiri ja tieto siitä, että opettaja haluaa kurssilaisten parasta, riittää pitkälle, mutta enemmänkin voi tehdä muokkaamalla ryhmän normeja tietoisesti.
Ryhmät muodostavat aina omat norminsa, joskus sopimalla, usein kaikessa hiljaisuudessa.
”Ihmiset tulevat uuteen ryhmään aina vanhan reppunsa kanssa”, Repo sanoo. Vanhassa repussa voi olla normeja, jotka eivät auta ryhmää vaan aiheuttavat vetäytymistä, varovaisuutta, kilpailua ja valtarakenteita. Vakiintuneita normeja on vaikeaa enää muuttaa, siksi alussa kannattaa nähdä vaivaa hyvän hengen ja turvallisuudentunteen luomiseksi.
”Kun opettaja on itse avoin, se luo avoimuuden kulttuuria ryhmään”, Repo neuvoo. Opettajan avoimuutta voi viestiä esimerkiksi kättely tai muulla tavalla tervehtiminen ja kuulumisten vaihto, itsestä kertominen ja keskusteluihin osallistuminen. Ja tietysti ryhmäläisten pitää saada tutustua toisiinsa ja olla toistensa kanssa vuorovaikutuksessa.
Iso ryhmä ei tue kahdenvälisten vuorovaikutussuhteiden syntymistä, joten Repo kannustaa käyttämään erilaisia ryhmässä toimimisen menetelmiä siten, että välillä työskennellään erikokoisissa pienryhmissä, välillä pareittain ja ryhmiä sekoittaen. Keskustelua, reflektiota, tiedonhankintaa, draamaa – ryhmätyötä voidaan tehdä monella tavalla. Koko ryhmän yhteiselle keskustelullekin on paikkansa, ja välillä on hyvä työskennellä yksinkin.
Pienryhmätyöskentelyssä osallistujilta vaaditaan aktiivisuutta, sillä pienessä ryhmässä on vaikeampaa väistää vastuuta ryhmän vuorovaikutuksesta. Hiljaisemmat pääsevät mutta myös joutuvat esille. Opettajaa voi jännittää, sopiiko työskentelytapa kaikille.
Ilmaisutaidon kurssilla ehkä heittäydytään helposti vuorovaikutukseen, sehän on siellä pelin henki, ja introvertit tietävät pysytellä poissa, kun kurssi haiskahtaa teatterilta. Entä ne, jotka valitsevat ilmaisutaidon sijaan taulukkolaskennan perusteet? Suostuvatko he kokeilemaankaan, ja onko sellaisella kurssilla ryhmämenetelmien käyttämisessä edes järkeä?
Revon mukaan opetuksen tavoitteet on hyvä tehdä näkyviksi kurssin tai opetuskerran alussa. Kun menetelmät sitten valitaan tavoitteiden mukaan, toimintatapoja on helppo perustella. Teoreettisessa opiskelussakin ryhmäkeskustelu voi olla hyvä opetustapa luennon sijaan tai sen ohessa, sillä teoreettiset käsitteet voivat avautua helpommin, kun vertaiset saavat keskustella niistä omalla kielellään sen sijaan että vain kuuntelisivat asiantuntijan selitystä.
Opettaja voi auttaa hiljaisia ryhmiä alkuun omalla osallistumisellaan, mutta joskus keskustelut eivät yrityksistä huolimatta syty, ja tuloksena on kiusallinen hiljaisuus. ”Sellaista elämä on”, Repo kohauttaa olkiaan ja hymyilee.
Ryhmätyöskentelyn hyödyt ovat suuremmat kuin riskit, eihän pieni hiljaisuus ketään vahingoita. Sitten voidaan taas kokeilla jotakin muuta.
Repo itsekin aloitti uransa työväenopistossa. Miten hän sai ihmiset tulemaan vielä marraskuussakin? Aktivoimalla ryhmän pyrkimään yhdessä tavoitteisiin.
”Nuorena opettajana ei vielä voinut saarnata mistään rintaäänellä, joten ryhmä oli pakko saada mukaan”, Repo kertoo.
Aikuisille kurssille hakeutumisen syy on usein jonkin tiedon tai taidon hankinta, mutta kurssilainen voi yllättyä siitä, miten tärkeä anti ryhmään kuulumisen kokemus lopulta on ja miten iso merkitys ryhmän toiminnalla on oppimistuloksiin.
Oppimiseen liittyy väistämättä epämukavia tunteita, koska oppija joutuu hyväksymään puutteet osaamisessaan eikä ole vielä omaksunut uutta. Siinä tilanteessa hyvä ryhmä kannattelee emotionaalisesti. Ryhmässä on myös mahdollisuus päästä pidemmälle kuin kukaan pääsisi yksin. Ihmiset tarvitsevat toisiaan hyvän tuloksen saamiseksi.
Revon mukaan opettajalta vaadittava ryhmätaito on ennen kaikkea hyväntahtoisuus. Hyväksyntä, turvallisuudentunne, avoin ilmapiiri ja tieto siitä, että opettaja haluaa kurssilaisten parasta, riittää pitkälle, mutta enemmänkin voi tehdä muokkaamalla ryhmän normeja tietoisesti.
Ryhmät muodostavat aina omat norminsa, joskus sopimalla, usein kaikessa hiljaisuudessa.
”Ihmiset tulevat uuteen ryhmään aina vanhan reppunsa kanssa”, Repo sanoo. Vanhassa repussa voi olla normeja, jotka eivät auta ryhmää vaan aiheuttavat vetäytymistä, varovaisuutta, kilpailua ja valtarakenteita. Vakiintuneita normeja on vaikeaa enää muuttaa, siksi alussa kannattaa nähdä vaivaa hyvän hengen ja turvallisuudentunteen luomiseksi.
”Kun opettaja on itse avoin, se luo avoimuuden kulttuuria ryhmään”, Repo neuvoo. Opettajan avoimuutta voi viestiä esimerkiksi kättely tai muulla tavalla tervehtiminen ja kuulumisten vaihto, itsestä kertominen ja keskusteluihin osallistuminen. Ja tietysti ryhmäläisten pitää saada tutustua toisiinsa ja olla toistensa kanssa vuorovaikutuksessa.
Iso ryhmä ei tue kahdenvälisten vuorovaikutussuhteiden syntymistä, joten Repo kannustaa käyttämään erilaisia ryhmässä toimimisen menetelmiä siten, että välillä työskennellään erikokoisissa pienryhmissä, välillä pareittain ja ryhmiä sekoittaen. Keskustelua, reflektiota, tiedonhankintaa, draamaa – ryhmätyötä voidaan tehdä monella tavalla. Koko ryhmän yhteiselle keskustelullekin on paikkansa, ja välillä on hyvä työskennellä yksinkin.
Pienryhmätyöskentelyssä osallistujilta vaaditaan aktiivisuutta, sillä pienessä ryhmässä on vaikeampaa väistää vastuuta ryhmän vuorovaikutuksesta. Hiljaisemmat pääsevät mutta myös joutuvat esille. Opettajaa voi jännittää, sopiiko työskentelytapa kaikille.
Ilmaisutaidon kurssilla ehkä heittäydytään helposti vuorovaikutukseen, sehän on siellä pelin henki, ja introvertit tietävät pysytellä poissa, kun kurssi haiskahtaa teatterilta. Entä ne, jotka valitsevat ilmaisutaidon sijaan taulukkolaskennan perusteet? Suostuvatko he kokeilemaankaan, ja onko sellaisella kurssilla ryhmämenetelmien käyttämisessä edes järkeä?
Revon mukaan opetuksen tavoitteet on hyvä tehdä näkyviksi kurssin tai opetuskerran alussa. Kun menetelmät sitten valitaan tavoitteiden mukaan, toimintatapoja on helppo perustella. Teoreettisessa opiskelussakin ryhmäkeskustelu voi olla hyvä opetustapa luennon sijaan tai sen ohessa, sillä teoreettiset käsitteet voivat avautua helpommin, kun vertaiset saavat keskustella niistä omalla kielellään sen sijaan että vain kuuntelisivat asiantuntijan selitystä.
Opettaja voi auttaa hiljaisia ryhmiä alkuun omalla osallistumisellaan, mutta joskus keskustelut eivät yrityksistä huolimatta syty, ja tuloksena on kiusallinen hiljaisuus. ”Sellaista elämä on”, Repo kohauttaa olkiaan ja hymyilee.
Ryhmätyöskentelyn hyödyt ovat suuremmat kuin riskit, eihän pieni hiljaisuus ketään vahingoita. Sitten voidaan taas kokeilla jotakin muuta.
RSS Feed
